Samaan aikaan olen kuitenkin surullinen, koska joku on kuollut hiljattain. Kuka hän oli ja mitä hänelle tapahtui? Siihen en tule ikinä saamaan vastausta. Pakko myöntää, että minua myös pelottaa hiukan. Entä, jos jotain menee vikaan? Ehkä tämä on viimeinen sadekuuro, jonka ikinä tulen näkemään ja haistamaan. Ei! Pakko pysyä positiivisena. Leikkaus menee hyvin ja saan normaalin elämäni takaisin.
Vedän keuhkoni vielä viimeisen kerran
täyteen sateen sulotuoksua ja kerron Annelle olevani valmis. Pian makaan jo
sairaalasängyssä. Saan nukutusainetta suoneen ja minua pyydetään laskemaan
kymmenestä alaspäin. Ehdin seitsemään asti ennen kuin pimeys nielaisee minut.
Yritän aukaista silmät, mutta en
onnistu. Yritän liikutella raajojani, mutta en kykene siihenkään. Paniikin
hyökyaalto vyöryy ylitseni. Leikkauksessa täytyi mennä jotain vikaan. Olenko
koomassa? Minun täytyy rauhoittua, jotta voin keskittyä ympäriltäni kuuluviin ääniin.
Ehkä joku kertoo, mikä minua vaivaa. Vedän syvään henkeä… Hetkinen! Minä en
pysty hengittämään! Yritän uudelleen. Ei onnistu. Keuhkoni eivät toimi, joten minulla
ei taida enää olla paljoa elinaikaa jäljellä. Kerroinko läheisilleni riittävän
monta kertaa kuinka äärettömän paljon rakastan heitä? Enpä tainnut, koska en
uskonut elämäni päättyvän vielä tänään. En tunne kyyneliä poskillani, vaikka
minua itkettää.
Joku raottaa silmäluomeani ja osoittaa
silmääni jollain kirkkaalla valolla. Sama tehdään toisen silmän kohdalla. Heleä
naisääni toteaa: ”Pupillit laajat ja valojäykät. Tämä potilas on menetetty.
Ovatko kaikki samaa mieltä?” Kukaan ei ilmeisesti esitä vastalauseita, koska
nainen jatkaa: ”Exitus 17:40”.
Mitä juuri tapahtui? Todettiinko minut
kuolleeksi? Ei se voi olla mahdollista. Minähän olen elossa! Ajatukset
sinkoilevat pääni sisällä kuin hulluksi tulleet superpallot. Toivottavasti näen
vain pahaa unta… Tämähän on kuin kauhuelokuvasta. Ei mitään tällaista voi oikeasti
tapahtua. Eihän? ”Minä voin jäädä siistimään”, toteaa hetki sitten äänessä
ollut nainen.
Minuun sattuu, kun hän ompelee rintani
kiinni. Olen kuitenkin niin shokissa, että jätän kivun lähes huomiotta. Sen
jälkeen nainen pyyhkii ihoani märällä rätillä. Lopuksi
hän silittää poskeani ja kuiskaa: ”Anna anteeksi. En kyllä olisi pystynyt
tekemään mitään, koska kroppasi yksinkertaisesti vain petti. Minä kuitenkin
johdin leikkausta, joten tunnen oloni jollain tapaa vastuulliseksi
tapahtuneesta.” Yritän kaikin voimin saada silmäni aukeamaan tai käteni
liikahtamaan, jotta hän huomaisi minun olevan elossa vielä. En kuitenkaan
onnistu.
Sänkyni nytkähtää liikkeelle. Minne
minua viedään? Ei kai vain… Kyllä ilmeisesti. Hetken päästä nimittäin kuulen
oven avautuvan ja ympärilläni tulee todella kylmää. Olen ruumishuoneella. Minut
nostetaan kylmälle metallialustalle. Kuulen oven sulkeutuvan ja jään yksin. Tai
tuskinpa sittenkään. Täällä on varmasti monia muitakin kaltaisiani. Ruumiita.
Sellainenhan minun täytyy järkevästi
ajatellen ilman muuta olla, koska lääkärit kerran niin totesivat. Ei
sairaaloiden nykyteknologiaa apunaan käyttävä voi erehtyä luulemaan elävää
kuolleeksi. Tässä on nyt siis kaksi vaihtoehtoa. Joko tämä on unta tai sitten…
Tai sitten tämä on se, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Sisuksiani alkaa toden
teolla kylmätä. Miten kauan olen jumissa ruumiissani? Kunnes se on kokonaan maatunut?
Siinähän menee todella pitkään. En edes halua ajatella sitä vaihtoehtoa. Ehkä
sielu tai ties mikä elämän henki kuolee vain hitaammin kuin fyysinen keho. Varmaan
haihdun kohta tiedottomuuteen. Joo, niin sen täytyy olla.
Tapahtuuko se tiedottomuuteen
haihtuminen samalla lailla kuin nukahtaminen? Kannattaahan sitä kokeilla.
Yritän nukahtaa. Aikaa kuluu todella paljon. Välillä kuulen oven avautuvan ja
sitten sulkeutuvan. Ne tuovat lisää porukkaa kuolleiden jengiin tai hakevat
jonkun pois hautajaisiaan juhlimaan. Minä en halua olla läsnä hautajaisissani.
En kestäisi läheisteni itkua arkun vierellä. Yritän siis nukahtaa entistä
kovemmin.
Tunnen lämmön ihollani pitkästä aikaa. Haluaisin
avata silmäni uuteen päivään, haukotella pitkään ja hartaasti sekä venytellä
unen jäljiltä kankeaa kehoani. Se ei tietenkään onnistu. Totuus iskee jälleen
tajuntaani. Tuntuu kuin saisin niskaani sangollisen kylmää vettä ja jääpaloja.
Olen edelleen kuollut. Ruumis. Kestää jälleen hetken ennen kuin saan repäistyä
itseni omasta sisäisestä maailmastani havainnoimaan ympäristöä.
Joku puhuu. Keskityn ääneen ja tajuan sen
olevan paras ystäväni. ”Meidän piti Sofian kanssa lähteä maailmanympärysmatkalle
ensi vuonna. Oltiin jo suunniteltu, että mennään ainakin Japaniin katsomaan
kirsikankukkia, Isolle Valliriutalle sukeltelemaan, Afrikkaan safarille,
Amazonin sademetsiin samoilemaan ja tehdään roadtrip halki Yhdysvaltojen.
Luvattiin toisillemme, että jossain matkan varrella teemme molemmat elämämme
ensimmäisen benji-hypyn. Nyt minä varmaan joudun hyppäämään sinunkin puolestasi,
koska et ole enää keskuudessamme. Lepää rauhassa rakas.”
Haluaisin purskahtaa itkuun, halata
Ellaa ja kiittää kauniista sanoista. Ruumiit eivät ole ennenkään tehneet niin,
joten minäkään en pysty. Ellan puhe oli ilmeisesti viimeinen, koska hetken
päästä arkun kansi sulkeutuu kolahtaen ja jään täydelliseen pimeyteen. Sen
jälkeen arkku nousee nytkähtäen ilmaan ja minua aletaan kantaa kohti hautaa.
Minut lasketaan siihen parimetriseen kuoppaan hiljaa ja varovasti. Arkun
saavuttaessa pohjan tömäys kuitenkin tuntuu ikävältä kropassani.
Kuulen epämääräistä muminaa, josta en
saa mitään selvää. Arkun kanteen ropisee samalla multaa. Pappi varmasti lausuu
niitä kuuluisia sanojaan: ”Maasta sinä olet tullut ja maaksi olet jälleen
tuleva”. Sen jälkeen kuuluu hiljainen tömäys. Hautani päälle laitettiin kai se
kupu, joka koristellaan kukilla. Jään yksin pimeyteen. Tyrehdytän paniikin aallon
jo aika helposti. Yritän vaipua uudelleen uneen.
Suureksi harmistuksekseni säpsähdän
hereille. Arkun päälle ropisee taas multaa. Tällä kertaa määrä ei kuitenkaan ole
mikään pieni. Arkun kannen ilmeisesti peityttyä alkaa kuulua vain vaimeita
tumpsahdusääniä. Nyt minut ihan oikeasti haudataan. Tällä kertaa en pysty
pitämään paniikkia poissa. Se pelon- ja epätoivonsekainen tunne suorastaan
jyrää minut alleen. Ympärilläni leijailee hienoinen mullan tuoksu, joka saa
minut entistä kauhistuneemmaksi. Entä, jos olen täällä jumissa ikuisuuden?
Yhtäkkiä kehoni alkaa tuntua oudon kevyeltä.
Tuntuu kuin leijailisin ylöspäin. Nytkö se tapahtui? Pääsinkö vihdoin pois
siitä ruumiista? Ensin ympärilläni on vain valkeaa valoa. Sitten näen valoisan tunnelin
ja sen edessä seisovan nuoren valkokaapuisen naisen. Hänellä on hiukan
takkuiset mansikanpunaiset hiukset ja vihreät silmät. Nainen huomaa minut ja
ilmestyy hetkessä parin metrin päähän minusta. Säpsähdän.
”Oho. Anteeksi. En tajunnut, että minun
olisi pitänyt lähestyä hitaammin. Öööh… Terve. Olen sun saattajasi.” Sisäinen
kysymysmerkkini ilmeisesti loistaa ulos asti, koska nainen jatkaa: ”Siis mun
olisi pitänyt kiskaista sut pois ruumiistasi heti kuoleman koittaessa, mutta mulle
tuli öööh... pari muuttujaa matkaan. Olen siis uusi enkä ole vielä saattanut kuin
vain pari ihmistä seuraavaan elämään. Mulle tuli samaan aikaan sun kanssa myös
yksi toinen keikka ja mä tavallaan vähän niin kuin… unohdin sut. Anteeksi
tuhannesti. Sen täytyi olla aika karmaiseva kokemus?”
”Jos tarkoitat sitä, että olin ties
kuinka kauan oman kuolleen ruumiini vankina niin kyllä. Olin todella peloissani!”
vastaan äkäisellä äänensävyllä. ”On se kumma, kun kuolemassakaan ei asiat mene
putkeen!”
”Pahoittelen vielä toiset tuhat kertaa. Hei
mä keksin! Yleensä me passitamme ihmiset ja tietysti myös eläimet seuraavaan
elämään heidän sielunsuunnitelmiensa mukaan. Ehkä voisin hyvittää tämän sulle
antamalla sun itse valita, minne menet. Ei yksi elämä väärässä paikassa voi
sotkea kaikkea. Katsotaan… Täällä olisi tarjolla ainakin miljardööriperhe
Monacossa sekä kuuluisa malliäiti ja näyttelijäisä Kaliforniassa. Niistä saisit
aika pirun hyvät lähtökohdat elämälle. Jos tämä Maa-planeetta kyllästyttää,
tarjolla olisi myös elämiä esimerkiksi Vegan, Siriuksen sekä Arcturuksen tähtijärjestelmissä.
Jos Linnunratakin vaikuttaa kököltä, voit lähteä kauemmaksi. Sellaisiin
galakseihin, joita ei voi nähdä Maasta käsin millään kaukoputkilla. Miltä kuulostaa?”
Prosessoin kuulemaani jonkin aikaa. Kiukku väistyy uteliaisuuden tieltä. ”Mikä se sielunsuunnitelma on? Millaista elämää avaruudessa
on? Löytyykö sieltä sivilisaatiota, jonka asukkaat ovat tajunneet sodan,
tappamisen ja itsekkyyden typeryyden ajat sitten ja ovat käyttäneet vihaamiseen
kuluvan ajan mieluummin kaiken siistin teknologian rakentamiseen?”
”Kuljet kohta Unohduksen verhon läpi,
joten mun on täysin turhaa selittää sulle kaikkea. Tuollaisia kuvailemiasi
sivilisaatioita on monia. Sinnekö haluat lähteä? Suosittelen Galyksen
tähtijärjestelmään kuuluvaa Serat-planeettaa. Sen asukkaat pystyvät matkaamaan ympäri
avaruutta yli miljardi kertaa valoa nopeammilla aluksillaan. He ovat oppineet
valjastamaan kotigalaksinsa pyörimisenergian käyttöönsä ja elävät tasapainossa
planeettansa luonnon kanssa, joten heillä ei ole mitään ympäristöongelmia.”
Serat kuulostaa paratiisilta. Sinne
siis! Ennen kuin ehdin sanoa mitään ääneen, mieleeni tulee maailmanympärysmatka
Ellan kanssa. Tekeekö hän sen nyt yksin vai ei ollenkaan? Kaikki muutkin
läheiseni kaipaavat minua äärettömän paljon. Elämäni loppui liian varhain.
Maailmanympärysmatkan lisäksi minulta jäi monia muitakin asioita tekemättä. En
ikinä ollut rakastunut keneenkään, en juossut maratonia, en ollut mukana
hyväntekeväisyydessä ja mikä kurjinta en löytänyt elämäntehtävääni. En epäröi
hetkeäkään. ”Voinko palata takaisin edelliseen elämääni?”
Nainen miettii hetken. ”Kyllä mä pystyn
sen sulle järjestämään, jos todella tahdot. Mulle varmaan ollaan vihaisia
menneisyyteen kajoamisesta, mutta sillä ei ole niin väliä. Oletko varma?” Nyökkään.
”Selvä. Kulje tunnelin läpi. Haluamasi on sen takana.”
Lähden kävelemään kohti tunnelia
hymyillen. Olen luultavasti ihan kaheli, koska haluan takaisin siihen kaaokseen,
jota Maassa kutsutaan elämäksi. No, ainakin olen onnellinen kaheli. Tunnelin
läpi kulkiessani kaikki muistot kuolemani jälkeisistä tapahtumista alkavat
pikkuhiljaa haihtua pois.
Avaan silmäni. Vuoteeni ylle on
kumartunut hymyilevä nainen, joka sanoo heleällä äänellä: ”Hei! Olen leikkauksesi
suorittanut kirurgi. Siinä tuli vähän komplikaatioita, mutta kaikki meni
lopulta hyvin.” Kirurgin kasvot vaihtuvat pian toisiin. Ella! Suupieleni
kohoavat ylöspäin. Olen elossa ja terve! Ensi vuonna lähden parhaan ystäväni
kanssa kiertämään maailmaa. Se lupaamani benji-hyppy kammottaa jo etukäteen,
mutta hyvällä tavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti