maanantai 7. toukokuuta 2018

Novelli: En ole vielä valmis lähtemään

Taivas alkaa kirkastua, joten kesäinen sadekuuro taitaa jo lähetä loppuaan. Sateen ihastuttava tuoksu tunkeutuu sieraimiini. Tällaisena hetkenä olisi mukavaa olla kotona terassilla maistelemassa kesän ensimmäisiä mansikoita. Olen kuitenkin sairaalan pihalla pyörätuolissa. Eräs mukava hoitaja, Anne, suostui tuomaan minut tänne hetkeksi rauhoittumaan ennen leikkausta. Saisin kohta uuden sydämen. Olen todella onnellinen, koska näinkin nopea pumpun löytyminen on suuri ihme. Valmistauduin jo siihen, että makaisin vielä viikkotolkulla sairaalassa kunto hiipien päivä päivältä huonompaan suuntaan.

Samaan aikaan olen kuitenkin surullinen, koska joku on kuollut hiljattain. Kuka hän oli ja mitä hänelle tapahtui? Siihen en tule ikinä saamaan vastausta. Pakko myöntää, että minua myös pelottaa hiukan. Entä, jos jotain menee vikaan? Ehkä tämä on viimeinen sadekuuro, jonka ikinä tulen näkemään ja haistamaan. Ei! Pakko pysyä positiivisena. Leikkaus menee hyvin ja saan normaalin elämäni takaisin. 


Vedän keuhkoni vielä viimeisen kerran täyteen sateen sulotuoksua ja kerron Annelle olevani valmis. Pian makaan jo sairaalasängyssä. Saan nukutusainetta suoneen ja minua pyydetään laskemaan kymmenestä alaspäin. Ehdin seitsemään asti ennen kuin pimeys nielaisee minut. 
Yritän aukaista silmät, mutta en onnistu. Yritän liikutella raajojani, mutta en kykene siihenkään. Paniikin hyökyaalto vyöryy ylitseni. Leikkauksessa täytyi mennä jotain vikaan. Olenko koomassa? Minun täytyy rauhoittua, jotta voin keskittyä ympäriltäni kuuluviin ääniin. Ehkä joku kertoo, mikä minua vaivaa. Vedän syvään henkeä… Hetkinen! Minä en pysty hengittämään! Yritän uudelleen. Ei onnistu. Keuhkoni eivät toimi, joten minulla ei taida enää olla paljoa elinaikaa jäljellä. Kerroinko läheisilleni riittävän monta kertaa kuinka äärettömän paljon rakastan heitä? Enpä tainnut, koska en uskonut elämäni päättyvän vielä tänään. En tunne kyyneliä poskillani, vaikka minua itkettää.
Joku raottaa silmäluomeani ja osoittaa silmääni jollain kirkkaalla valolla. Sama tehdään toisen silmän kohdalla. Heleä naisääni toteaa: ”Pupillit laajat ja valojäykät. Tämä potilas on menetetty. Ovatko kaikki samaa mieltä?” Kukaan ei ilmeisesti esitä vastalauseita, koska nainen jatkaa: ”Exitus 17:40”.  
Mitä juuri tapahtui? Todettiinko minut kuolleeksi? Ei se voi olla mahdollista. Minähän olen elossa! Ajatukset sinkoilevat pääni sisällä kuin hulluksi tulleet superpallot. Toivottavasti näen vain pahaa unta… Tämähän on kuin kauhuelokuvasta. Ei mitään tällaista voi oikeasti tapahtua. Eihän? ”Minä voin jäädä siistimään”, toteaa hetki sitten äänessä ollut nainen. 
Minuun sattuu, kun hän ompelee rintani kiinni. Olen kuitenkin niin shokissa, että jätän kivun lähes huomiotta. Sen jälkeen nainen pyyhkii ihoani märällä rätillä. Lopuksi hän silittää poskeani ja kuiskaa: ”Anna anteeksi. En kyllä olisi pystynyt tekemään mitään, koska kroppasi yksinkertaisesti vain petti. Minä kuitenkin johdin leikkausta, joten tunnen oloni jollain tapaa vastuulliseksi tapahtuneesta.” Yritän kaikin voimin saada silmäni aukeamaan tai käteni liikahtamaan, jotta hän huomaisi minun olevan elossa vielä. En kuitenkaan onnistu.
Sänkyni nytkähtää liikkeelle. Minne minua viedään? Ei kai vain… Kyllä ilmeisesti. Hetken päästä nimittäin kuulen oven avautuvan ja ympärilläni tulee todella kylmää. Olen ruumishuoneella. Minut nostetaan kylmälle metallialustalle. Kuulen oven sulkeutuvan ja jään yksin. Tai tuskinpa sittenkään. Täällä on varmasti monia muitakin kaltaisiani. Ruumiita.
Sellainenhan minun täytyy järkevästi ajatellen ilman muuta olla, koska lääkärit kerran niin totesivat. Ei sairaaloiden nykyteknologiaa apunaan käyttävä voi erehtyä luulemaan elävää kuolleeksi. Tässä on nyt siis kaksi vaihtoehtoa. Joko tämä on unta tai sitten… Tai sitten tämä on se, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Sisuksiani alkaa toden teolla kylmätä. Miten kauan olen jumissa ruumiissani? Kunnes se on kokonaan maatunut? Siinähän menee todella pitkään. En edes halua ajatella sitä vaihtoehtoa. Ehkä sielu tai ties mikä elämän henki kuolee vain hitaammin kuin fyysinen keho. Varmaan haihdun kohta tiedottomuuteen. Joo, niin sen täytyy olla.
Tapahtuuko se tiedottomuuteen haihtuminen samalla lailla kuin nukahtaminen? Kannattaahan sitä kokeilla. Yritän nukahtaa. Aikaa kuluu todella paljon. Välillä kuulen oven avautuvan ja sitten sulkeutuvan. Ne tuovat lisää porukkaa kuolleiden jengiin tai hakevat jonkun pois hautajaisiaan juhlimaan. Minä en halua olla läsnä hautajaisissani. En kestäisi läheisteni itkua arkun vierellä. Yritän siis nukahtaa entistä kovemmin. 
Tunnen lämmön ihollani pitkästä aikaa. Haluaisin avata silmäni uuteen päivään, haukotella pitkään ja hartaasti sekä venytellä unen jäljiltä kankeaa kehoani. Se ei tietenkään onnistu. Totuus iskee jälleen tajuntaani. Tuntuu kuin saisin niskaani sangollisen kylmää vettä ja jääpaloja. Olen edelleen kuollut. Ruumis. Kestää jälleen hetken ennen kuin saan repäistyä itseni omasta sisäisestä maailmastani havainnoimaan ympäristöä.
Joku puhuu. Keskityn ääneen ja tajuan sen olevan paras ystäväni. ”Meidän piti Sofian kanssa lähteä maailmanympärysmatkalle ensi vuonna. Oltiin jo suunniteltu, että mennään ainakin Japaniin katsomaan kirsikankukkia, Isolle Valliriutalle sukeltelemaan, Afrikkaan safarille, Amazonin sademetsiin samoilemaan ja tehdään roadtrip halki Yhdysvaltojen. Luvattiin toisillemme, että jossain matkan varrella teemme molemmat elämämme ensimmäisen benji-hypyn. Nyt minä varmaan joudun hyppäämään sinunkin puolestasi, koska et ole enää keskuudessamme. Lepää rauhassa rakas.”
Haluaisin purskahtaa itkuun, halata Ellaa ja kiittää kauniista sanoista. Ruumiit eivät ole ennenkään tehneet niin, joten minäkään en pysty. Ellan puhe oli ilmeisesti viimeinen, koska hetken päästä arkun kansi sulkeutuu kolahtaen ja jään täydelliseen pimeyteen. Sen jälkeen arkku nousee nytkähtäen ilmaan ja minua aletaan kantaa kohti hautaa. Minut lasketaan siihen parimetriseen kuoppaan hiljaa ja varovasti. Arkun saavuttaessa pohjan tömäys kuitenkin tuntuu ikävältä kropassani. 
Kuulen epämääräistä muminaa, josta en saa mitään selvää. Arkun kanteen ropisee samalla multaa. Pappi varmasti lausuu niitä kuuluisia sanojaan: ”Maasta sinä olet tullut ja maaksi olet jälleen tuleva”. Sen jälkeen kuuluu hiljainen tömäys. Hautani päälle laitettiin kai se kupu, joka koristellaan kukilla. Jään yksin pimeyteen. Tyrehdytän paniikin aallon jo aika helposti. Yritän vaipua uudelleen uneen.
Suureksi harmistuksekseni säpsähdän hereille. Arkun päälle ropisee taas multaa. Tällä kertaa määrä ei kuitenkaan ole mikään pieni. Arkun kannen ilmeisesti peityttyä alkaa kuulua vain vaimeita tumpsahdusääniä. Nyt minut ihan oikeasti haudataan. Tällä kertaa en pysty pitämään paniikkia poissa. Se pelon- ja epätoivonsekainen tunne suorastaan jyrää minut alleen. Ympärilläni leijailee hienoinen mullan tuoksu, joka saa minut entistä kauhistuneemmaksi. Entä, jos olen täällä jumissa ikuisuuden?
Yhtäkkiä kehoni alkaa tuntua oudon kevyeltä. Tuntuu kuin leijailisin ylöspäin. Nytkö se tapahtui? Pääsinkö vihdoin pois siitä ruumiista? Ensin ympärilläni on vain valkeaa valoa. Sitten näen valoisan tunnelin ja sen edessä seisovan nuoren valkokaapuisen naisen. Hänellä on hiukan takkuiset mansikanpunaiset hiukset ja vihreät silmät. Nainen huomaa minut ja ilmestyy hetkessä parin metrin päähän minusta. Säpsähdän. 
”Oho. Anteeksi. En tajunnut, että minun olisi pitänyt lähestyä hitaammin. Öööh… Terve. Olen sun saattajasi.” Sisäinen kysymysmerkkini ilmeisesti loistaa ulos asti, koska nainen jatkaa: ”Siis mun olisi pitänyt kiskaista sut pois ruumiistasi heti kuoleman koittaessa, mutta mulle tuli öööh... pari muuttujaa matkaan. Olen siis uusi enkä ole vielä saattanut kuin vain pari ihmistä seuraavaan elämään. Mulle tuli samaan aikaan sun kanssa myös yksi toinen keikka ja mä tavallaan vähän niin kuin… unohdin sut. Anteeksi tuhannesti. Sen täytyi olla aika karmaiseva kokemus?” 
”Jos tarkoitat sitä, että olin ties kuinka kauan oman kuolleen ruumiini vankina niin kyllä. Olin todella peloissani!” vastaan äkäisellä äänensävyllä. ”On se kumma, kun kuolemassakaan ei asiat mene putkeen!” 
”Pahoittelen vielä toiset tuhat kertaa. Hei mä keksin! Yleensä me passitamme ihmiset ja tietysti myös eläimet seuraavaan elämään heidän sielunsuunnitelmiensa mukaan. Ehkä voisin hyvittää tämän sulle antamalla sun itse valita, minne menet. Ei yksi elämä väärässä paikassa voi sotkea kaikkea. Katsotaan… Täällä olisi tarjolla ainakin miljardööriperhe Monacossa sekä kuuluisa malliäiti ja näyttelijäisä Kaliforniassa. Niistä saisit aika pirun hyvät lähtökohdat elämälle. Jos tämä Maa-planeetta kyllästyttää, tarjolla olisi myös elämiä esimerkiksi Vegan, Siriuksen sekä Arcturuksen tähtijärjestelmissä. Jos Linnunratakin vaikuttaa kököltä, voit lähteä kauemmaksi. Sellaisiin galakseihin, joita ei voi nähdä Maasta käsin millään kaukoputkilla. Miltä kuulostaa?”
Prosessoin kuulemaani jonkin aikaa. Kiukku väistyy uteliaisuuden tieltä. ”Mikä se sielunsuunnitelma on? Millaista elämää avaruudessa on? Löytyykö sieltä sivilisaatiota, jonka asukkaat ovat tajunneet sodan, tappamisen ja itsekkyyden typeryyden ajat sitten ja ovat käyttäneet vihaamiseen kuluvan ajan mieluummin kaiken siistin teknologian rakentamiseen?”
”Kuljet kohta Unohduksen verhon läpi, joten mun on täysin turhaa selittää sulle kaikkea. Tuollaisia kuvailemiasi sivilisaatioita on monia. Sinnekö haluat lähteä? Suosittelen Galyksen tähtijärjestelmään kuuluvaa Serat-planeettaa. Sen asukkaat pystyvät matkaamaan ympäri avaruutta yli miljardi kertaa valoa nopeammilla aluksillaan. He ovat oppineet valjastamaan kotigalaksinsa pyörimisenergian käyttöönsä ja elävät tasapainossa planeettansa luonnon kanssa, joten heillä ei ole mitään ympäristöongelmia.”
Serat kuulostaa paratiisilta. Sinne siis! Ennen kuin ehdin sanoa mitään ääneen, mieleeni tulee maailmanympärysmatka Ellan kanssa. Tekeekö hän sen nyt yksin vai ei ollenkaan? Kaikki muutkin läheiseni kaipaavat minua äärettömän paljon. Elämäni loppui liian varhain. Maailmanympärysmatkan lisäksi minulta jäi monia muitakin asioita tekemättä. En ikinä ollut rakastunut keneenkään, en juossut maratonia, en ollut mukana hyväntekeväisyydessä ja mikä kurjinta en löytänyt elämäntehtävääni. En epäröi hetkeäkään. ”Voinko palata takaisin edelliseen elämääni?”
Nainen miettii hetken. ”Kyllä mä pystyn sen sulle järjestämään, jos todella tahdot. Mulle varmaan ollaan vihaisia menneisyyteen kajoamisesta, mutta sillä ei ole niin väliä. Oletko varma?” Nyökkään. ”Selvä. Kulje tunnelin läpi. Haluamasi on sen takana.”
Lähden kävelemään kohti tunnelia hymyillen. Olen luultavasti ihan kaheli, koska haluan takaisin siihen kaaokseen, jota Maassa kutsutaan elämäksi. No, ainakin olen onnellinen kaheli. Tunnelin läpi kulkiessani kaikki muistot kuolemani jälkeisistä tapahtumista alkavat pikkuhiljaa haihtua pois.
Avaan silmäni. Vuoteeni ylle on kumartunut hymyilevä nainen, joka sanoo heleällä äänellä: ”Hei! Olen leikkauksesi suorittanut kirurgi. Siinä tuli vähän komplikaatioita, mutta kaikki meni lopulta hyvin.” Kirurgin kasvot vaihtuvat pian toisiin. Ella! Suupieleni kohoavat ylöspäin. Olen elossa ja terve! Ensi vuonna lähden parhaan ystäväni kanssa kiertämään maailmaa. Se lupaamani benji-hyppy kammottaa jo etukäteen, mutta hyvällä tavalla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti