Mitä kuuluu?

On kulunut aivan järjettömän pitkä aika siitä, kun viimeksi kerroin kuulumisiani. Paljon on tapahtunut (yllätys, yllätys). Ensimmäinen vakava suhde oli ja meni. Se päättyi siihen, että emme sittenkään halunneet samoja asioita, vaikka aluksi näyttikin siltä. Meillä oli suuri ikäero ja hänen elämäntilanteensa oli täysin erilainen kuin mun, joten ehkä sillä oli jotain tekemistä asian kanssa. Tai siis kyllähän ikäerosuhteet joidenkin kohdalla toimivat. Seuraan erästä tubettajaa, Julia Zelgiä, jonka tuleva vaimo on häntä 37 vuotta vanhempi. He ovat niin onnellisia yhdessä, että heidän yhteisvideonsa saavat mut aina hymyilemään. Muistakaa siis aina, että ikä todella on vain numero. 

12.8. oli vihdoin se päivä, jota olin odottanut innolla jo vuosia. Täytin vihdoin 18! Olen aikuinen! Jee! Tai no lain mukaan aikuinen, mutta henkisesti en välttämättä ihan vielä. Heh. Kuten jotkut saattavat kuvasta havaita vanhempani veivät mut Flamingoon juhlistamaan tätä merkittävää tapausta. Tämän jälkeen alkoikin sitten tuskainen ajokortin tavoittelu. Sain sen taskuuni vasta neljännen inssin jälkeen. Mua nimittäin jännitti joka kerta niin mahdottomasti, että tein aina jonkun tyhmän mokan. Sain sen kortin vain, koska lähdin suorittamaan inssin Pohjanmaalle isovanhempieni asuinpaikkaan. Inssiheppu oli mukava ja landemaisissa maisemissa ajaminen oli huomattavasti helpompaa kuin Lahden keskustassa. 

4.11. pääsin mukaan Kaikki vastaan 1 liveyleisöön. Se oli mielenkiintoinen kokemus. Saimme ennen ohjelman alkua pullollisen Kanesin uutuusmakua ja pussillisen suolaisen munkin makuisia sipsejä. Meitä kehotettiin taputtamaan kovaa ja olemaan edustavia. Mua näkyi vain muutaman kerran vilaukselta. 

Se on nyt sitten vuosi 2018 lusittu loppuun. Uutena vuotena olin kavereiden kanssa paukuttelemassa pommeja. Tai en mä yhtään niistä edes sytyttänyt, koska pelkään aina niiden olevan viallisia ja räjähtävän naamalle. Jokavuotinen perinteeni on kuitenkin yrittää ottaa ilotulitteista kuvia. Ja, kuten huomaatte, eihän niistä koskaan mitään edustavia tule. 

Jos yllä olevat kuvat näyttävät täysin oudoilta, käy kurkkaamassa edellinen kuulumistenkertomispostaukseni täältä. Kuten huomaatte sain nukkeni vihdoin maalattua loppuun. Jee! Mitä mieltä olette? Mandariinipuuhun tuli kesän aikana kolme uutta lehteä. Yksi niistä tosin kuivui pois hetki sitten. Kasviparka ilmeisesti kärsii talvesta yhtä paljon kuin mäkin. Pitäisiköhän sille ostaa joku kasvilamppu? 

Tällaista höpöttelyä tällä kertaa. Kommenttiboksi on aina auki, jos tämä postaus herätti jotain ajatuksia. Luen mielelläni.

Novelli: Exitus

Puhelimen pirinä rikkoo sairaalahuoneen seesteisen hiljaisuuden. Taas. Eikö täällä saa olla hetkeäkään rauhassa? Onhan se tietysti kiva, että sukulaiset ja ystävät välittävät. Suuren ja vaativan aivoleikkauksen jälkeen minun tekisi silti vain mieli kääriytyä valkoisen sairaalalta löyhkäävän peittoni sisään ja jäädä sinne nukkumaan ikiajoiksi. 

Kurottaudun ottamaan kännykän yöpöydältä. Ärtymys väistyy hetkessä hämmästyksen tieltä, kun näen soittajan. Sehän on lapsuudenkotini lankapuhelimen numero! Järkevänä ihmisenä kuitenkin keksin asialle loogisen selityksen melkein heti. Se vanha lankapuhelimen romuhan on maannut jossain komeron pohjalla jo vuosia käyttämättä, joten jonkun toisen on jo täytynyt saada numero itselleen. Ehkäpä soittaja on joku puhelinmyyjä. Toisaalta voihan se olla aivan kuka tahansa muukin, joten pitänee vastata.

”Sari Tiainen.” 

”Hei…”, soittaja sanoo hennon epävarmalla lapsenäänellä. ”Talitintti täällä. Äiti ja iskä käski soittaa ja sanoa hyvää matkaa.” Tämän sanottuaan hän lopettaa puhelun.

Kylmät väreet alkavat kiitää pitkin selkäpiitäni, koska Talitintti oli minun lapsuudenaikainen lempinimeni. En nimittäin osannut pienenä sanoa s-kirjainta, joten esittelin itseni Taliksi. Tämän täytyy kuitenkin olla pelkkää sattumaa. Joku lapsi soitti väärään numeroon eikä vain tajunnut virhettään heti. Siinä kaikki.

Saan pian puhelun jälkeen huomata, että oudot tapahtumat liikkuvat tänään kimpassa. Säpsähdän, kun joku teinityttö ryntää pienen sairaalahuoneeni ovesta sisään röyhkeästi viitsimättä edes koputtaa. Hänellä on yllään valkoinen kesämekko ja jalassaan ruskeat sandaalit. Hänen pitkä vaaleanruskea rastatukkansa on täynnä kaikenlaisia pieniä helyjä ja hänen kaulassaan komeilee suuri unisiepparikoru. En tunne tyttöä, mutta hänessä on silti jotain häiritsevän tuttua. 

”No moi! Täällähän sä oot. Halusin vaan tulla kertoo, et meillä oli tosi hauskaa yhessä. Muistatko, ku karattiin sillon kerran niihin Marian bileisiin? Me löydettiin sieltä se Markus, jonka kanssa seurusteltiin kuukausi. Ja muistatko, ku marssittiin eläinten oikeuksien puolesta? Se oli siistii! Kerran pussailtiin Sadun kanssa ja mutsi näki. Se sai raivarin. No, omapa on vikansa ku se on niin kamalan ahdasmielinen. Ja ainii, nyt mulle tuli mieleen sekin, ku salakuljetettiin yks koditon koira meille. Sillon oli faijan vuoro ragee…” 

Kuuntelen tytön pulinaa lumoutuneena, koska hänen ansiostaan mieleni tulvahtaa täyteen muistoja. Jos tilanne olisi toinen, saisin varmaan jonkin hillittömän nostalgiakohtauksen. Nyt äimistyneet aivoni kuitenkin ovat täynnä kysymyksiä. Mistä ihmeestä tyttö voi tietää kaiken tuon ja miksi hän puhuu ”meistä”? En ehdi kysyä häneltä mitään. Höpöteltyään tarpeeksi hän nimittäin lopettaa puhumisen kuin seinään, heilauttaa kättään ja tanssahtelee huoneesta pois kevein askelin. 

Alan pohtia tapahtumaa aivan ihmeissäni. Minut keskeytetään ennen kuin ehdin keksiä yhtäkään järjellistä selitystä. Puhelimeni huudahtaa sähköpostiviestin merkiksi. Viestin nähdessäni säikähdän toden teolla. Se on nimittäin tullut työsähköpostistani siihen postiin, jota käytän vapaa-ajalla.

”Hei! Olen pahoillani, kun minulla ei ole ollut aikaa pistäytyä. Olen juuri aloittanut tässä uudessa työpaikassa, lapsilla on flunssakierre päällä ja miehen kanssa on riitaa. Haluan kuitenkin muistuttaa sinulle, että olet vahva nainen. Selviät mistä vain. T: Sari Tiainen”

Mitä ihmettä tämä on? Painan hädissäni sitä punaista nappia, jolla kutsutaan sairaanhoitaja paikalle. Ehkä hän osaa antaa minulle selityksiä. Se tyttöhän saattoi olla karkumatkalla psykiatriselta tai sitten minulla vain on niin tuju kipulääkitys, että näen näkyjä. 

Hetken päästä ovi avautuu. Yllätyn, koska sairaanhoitaja ei ole se perinteinen sisar hento valkoinen. Päinvastoin. Hän on rollaattorin tukemana tepsutteleva mummo hauras ryppyinen. Sairaanhoitajista täytyy olla valtava pula, kun ovat ottaneet tuommoisen töihin. En jää kuitenkaan pohtimaan sitä sen pitemmäksi ajaksi, koska tarvitsen vastauksia.

”Hei! Täällä kävi äsken sellainen teini-ikäinen tyttö. En tuntenut häntä eikä nyt ole minun tietääkseni vierailuaikakaan”, sanon kulmiani kohottaen.

Mummo tuijottaa minua merkillinen ilme kasvoillaan. Hän rullaa itsensä sänkyni viereen ja huokaa hiljaa.

”Kuule, kultapieni. Asia on nyt sillä tavalla, että sinä olet… tekemässä kuolemaa. Menneisyytesi on käynyt jo tervehtimässä ja nyt on minun vuoroni.”

Menneisyys on käynyt tervehtimässä? Totuus iskee kasvoilleni ruoskan lailla. Lapsen puhelu, tytön vierailu ja naisen sähköpostiviesti… ne olivat minä itse elämäni eri vaiheissa. Aivoni yrittävät kieltää koko totuuden, mutta ne eivät onnistu siinä. Paniikki vyöryy hyökyaaltona ylitseni. Alan nyyhkyttää ja täristä holtittomasti. Mitä minä nyt teen? Mitä minulle tapahtuu?

Mummo ottaa ryppyisellä kädellään kiinni omastani ja hyssyttelee minua kuin pikkuvauvaa kunnes rauhoitun vähän. Sitten hän viittaa toisella kädellään minua nousemaan sängystä. Irrotan otteeni mummosta, koska tarvitsen ponnistukseen myös käsiä avuksi. Se ei nimittäin ole helppoa, koska minusta tuntuu kuin jokin voima yrittäisi vetää minua takaisin makuulle. Kun vihdoin olen jalkeilla, käännähdän katsomaan kohti sänkyä. Näen itseni siinä makaamassa elottomana. Kiljaisen kauhusta, mutta suustani ei kuulu pihaustakaan. Mummo ottaa taas kädestäni kiinni.

”Sinä olet nyt vapaa. Nauti siitä. Ehkä on parempi, että emme ehtineet tavata. Vanhuksen elämä ei nimittäin ole helppoa.”

Tämän sanottuaan mummo katoaa. Siinä samassa näen, että sängyssä makaavan kehoni ympärillä hyörii lääkäri ja pari hoitajaa. He yrittävät elvyttää, mutta se ei näköjään tuota minkäänlaista tulosta. Hyvin pitkältä tuntuvan ajan äherrettyään he lopettavat. Lääkäri valaisee vuorotelen molempia silmiäni taskulampulla.

”Pupillit laajat ja valojäykät. Hänelle on luultavasti tullut massiivinen aivoverenvuoto leikkauskomplikaationa. Emme valitettavasti ehtineet ajoissa”, lääkäri toteaa soinnittomalla äänellä ja vilkaisee kelloa. 

”Exitus 21.30.”  

Yksin Maltalle

Heipähei! Tähän alkuun haluan kiittää edelliseen postaukseen tulleista kommenteista. Ne piristivät päivääni. Kerron ehdottomasti, jos mandariinipuuhuni ilmestyy joku kaunis päivä mandariini (siihen tosin taitaa mennä vuosia).

No, mennäänpä jo asiaan. Halusin oppia puhumaan englantia sujuvammin, tutustua uusiin ihmisiin ja kulttuureihin sekä päästä lämpimään, joten 10.6. hyppäsin lentokoneeseen ja lennähdin (parin tunnin yöunien jälkeen meno ei ollut ihan yhtä kepeää kuin tuo ilmaus antaa olettaa, mutta antaa sen olla siinä kuvaamassa riemua, jolla jätin Suomen taakseni) Maltalle kielikurssille (EF:n kautta, jos kiinnostaa). Ihan yksin. Hui. Kyseessä ei siis ollut sellainen kielimatka, jossa tavataan oma ryhmä jo lentokentällä ja siinä sitten kuljetaan se kaksi viikkoa oman ohjaajan perässä kuin kanalauma. Kuten muita postauksiani lukeneet ovat varmaan jo tajunneet olen vapaa sielu, joten mua eivät moiset kanamatkat kiinnosta.

Kielikurssilla ei siis ollut mitään muuta pakollista ohjelmaa kuin oppitunnit, joita oli arkipäivisin pari kolme tuntia (oma kurssityyppini oli general). Asuin host-perheessä ja jaoin huoneen kahden muun tytön kanssa. Mulla kävi hyvä tuuri, koska perheeni oli todella mukava. Myös huonekaverini olivat kivaa seuraa. Toisen kanssa olen vielä Suomeen palattuanikin pitänyt yhteyttä.

Kolme ensimmäistä päivää oli yhtä kulttuurishokkia; kaikki puhuivat eri aksenteilla, joillekin poskisuudelmat olivat arkipäivää, ruoka oli erilaista (paljon hiilihydraatteja eli vaaleaa leipää, pizzaa, pastaa ja vielä vähän lisää pastaa), useisiin vessoihin ei saanut heittää vessapaperia, 17-vuotias sai ostaa vapaasti alkoholia, todella moni nuori poltti tupakkaa ym. Lisäksi eri kulttuureista tuleville ihmisille joutui selittämään itsestäänselvyyksiä. Esimerkiksi nimeni, Viivi (Viviella on siis vain jonkinlainen taiteilijanimi), oli todella hankala lähes kaikille. Jouduin aina sanomaan sen kirjain kirjaimelta tai joskus jopa kirjoittamaan paperille. Ja siitä huolimatta mua sanottiin Viviksi. 

Lisäksi pienen shokin aiheutti myös englannin tasoni koulussa. Olin siis kotona tehnyt lähtötasotestin, jonka mukaan mulle määriteltiin taso. Se oli C2 eli paras mahdollinen (googlaa efset-level, jos haluat tarkempaa tietoa tästä luokittelusta). Astuin luokkaan ja kaikki puhuivat erittäin sujuvasti. Oma suullinen englanninkielentaitoni oli vielä aika tönkkö, joten tunsin oloni hyvin ulkopuoliseksi. Opetustyylikin erosi tottumuksistani aika huimasti. Esimerkiksi teimme parilla oppitunnilla niin, että opettaja laittoi luokan eteen taululle jonkun lyhyehkön tarinan. Sitten oppilaat jaettiin pareihin. Toinen kipitti taululle, painoi mieleensä niin paljon kuin pystyi, meni kertomaan sen parilleen ja pari kirjoitti sen ylös. Tätä toistettiin kunnes koko tarina oli kirjoitettu. Sitten vaihdettiin tarinaa ja osia.

Ensimmäisen koulupäivän päätteeksi kuunneltiin jonkun stand-up-koomikon stooria. Hänellä oli erittäin vahva aksentti ja hän puhua pulputti uskomattoman nopeasti. En kyllä saanut siitä mitään tolkkua. Tämän jälkeen opettaja totesi: "Tämän olisi pitänyt olla helppo teille." Ajattelin, että tämä oli nyt sitten tässä. Pakkohan mun on siirtyä alemmalle tasolle. Menin juttelemaan asiasta opettajalle, jonka mielestä pärjäisin kaikesta huolimatta C2-tasolla. Mietin yön yli ja päätin uskoa opettajaa.

Ensimmäisen viikon jälkeen opetustyyliin alkoi tottua ja se alkoi tuntua jopa mukavalta. Ei ainakaan tarvitse tököttää koko ajan paikallaan. Teimme myös molempina viikkoina esitelmän. Ensimmäisellä viikolla meidän piti kertoa kotimaastamme tai -kaupungistamme. Luulin, että se olisi mulle esiintymisjännitykseni ja ujouteni takia kamalaa. Toisin kuitenkin kävi. Jännitin vain ihan vähäsen ja oikeastaan jopa nautin siitä hiukan. Seuraavan viikon esitelmän kanssa kävi samalla tavalla.

Kai se sitten menee niin, että vieraaseen maahan yksin lähtiessä on mahdollista aloittaa täysin puhtaalta pöydältä. Mun ei tarvinnut olla enää se sama ujohko suomalaistyttö.  Juttelin rohkeasti monille ihmisille koulussa ja koulun ulkopuolella. Illalla menin yökerhoihin ja tanssin, jos huvitti. Ei sillä ollut mitään väliä, että en edes osaa omasta mielestäni tanssia. En mä ainakaan huomannut kerääväni oudoksuvia katseita. Suurin osa itsekritiikistäni on siis täysin turhaa.

Mitä kuuluu?

Siitä on kokonainen kuukausi, kun viimeksi julkaisin mitään. Musta ei luultavasti koskaan tule sellaista säännöllisesti postailevaa blogaajaa. Enkä ole siitä edes pahoillani. Haluan olla vapaa tekemään vapaa-ajallani ihan mitä mieleen milloinkin juolahtaa. Niinhän sen pitääkin mennä. Mitä järkeä sanassa 'vapaa-aika' muuten edes olisi? 

Mitä sitten olen tehnyt? Käynyt Tampereella, Helsingissä, Lappeenrannassa, Hangossa ja Tukholmassa. Jos käymisellä tarkoitetaan läpikulkua tai hetkellistä pysähtymistä, listasta tulisi huomattavasti pidempi. Olen tehnyt monta asiaa ensimmäistä kertaa. Snorklannut märkäpuvussa, tutkinut planktonia, päässyt lukiokurssista kirkkaasti läpi ilman kirjaa, juottanut komponentteja kiinni piirilevyyn, ollut mopon kyydissä, juonut siideriä... Lista on aika pitkä. Ainiin, mulle sattui kaiken tämän lisäksi myös eräs todella... miten sitä nyt kuvailisi... ennalta-arvaamaton juttu. Joku remppajätkä tuli iskemään mua metsässä lenkillä ollessani. Tiedoksi vaan kaikille miehille (ja tietysti myös naisille): "Sulla on nätti perse. Lähtisitkö kahville?" ei ole kovin hyvä iskurepliikki. En selitä mistään tässä kappaleessa kertomistani asioista tämän enempää. Miksikö? Jotta saisitte käyttää mielikuvitustanne.

Netin informaatiotulvassa kahlatessani törmäsin harrastukseen nimeltään nukkejen uudelleen maalaaminen (doll repainting kuulostaa huomattavasti paremmalta). Se vaikutti mielestäni aika mielenkiintoiselta. Menin siis kirpparille ja ostin sieltä jonkun barbien. Poistin vanhat kasvot, heitin likaisen ja rikkinäisen mekon pois sekä siistin hiuksia. Kuten kuvasta näkyy, hän on vielä keskeneräinen. Mitä ihmettä teen hänellä, kun saan hänet valmiiksi? En tosiaan tiedä. Ehkä perustan hänelle oman instan ihan vain huvin vuoksi, annan pois tai jätän kaapin pohjalle lojumaan. 

Laitoin joskus aikoja sitten mandariinin siemenen itämään ja tältä se näyttää nyt. Sekin oli kai vain yksi järjettömistä ideoistani. Kuka hullu muka alkaisi kasvattaa runsaasti valoa kaipaavaa mandariinipuuta Suomessa? Mä tietenkin.

Tässäkään postauksessa ei oikeastaan ole ollut mitään järkeä. Miksi toisaalta pitäisikään olla? Juuri järjettömien asioiden tekeminen saattaa herättää luovuuden kukoistamaan. Ehkä joku saa tästä postauksesta jonkin elämää mullistavan idean. Tai sitten ei. Ainakin olen jättänyt tähän maailmaan taas uuden jäljen olemassaolostani.

Novelli: En ole vielä valmis lähtemään

Taivas alkaa kirkastua, joten kesäinen sadekuuro taitaa jo lähetä loppuaan. Sateen ihastuttava tuoksu tunkeutuu sieraimiini. Tällaisena hetkenä olisi mukavaa olla kotona terassilla maistelemassa kesän ensimmäisiä mansikoita. Olen kuitenkin sairaalan pihalla pyörätuolissa. Eräs mukava hoitaja, Anne, suostui tuomaan minut tänne hetkeksi rauhoittumaan ennen leikkausta. Saisin kohta uuden sydämen. Olen todella onnellinen, koska näinkin nopea pumpun löytyminen on suuri ihme. Valmistauduin jo siihen, että makaisin vielä viikkotolkulla sairaalassa kunto hiipien päivä päivältä huonompaan suuntaan.

Samaan aikaan olen kuitenkin surullinen, koska joku on kuollut hiljattain. Kuka hän oli ja mitä hänelle tapahtui? Siihen en tule ikinä saamaan vastausta. Pakko myöntää, että minua myös pelottaa hiukan. Entä, jos jotain menee vikaan? Ehkä tämä on viimeinen sadekuuro, jonka ikinä tulen näkemään ja haistamaan. Ei! Pakko pysyä positiivisena. Leikkaus menee hyvin ja saan normaalin elämäni takaisin. 

Vedän keuhkoni vielä viimeisen kerran täyteen sateen sulotuoksua ja kerron Annelle olevani valmis. Pian makaan jo sairaalasängyssä. Saan nukutusainetta suoneen ja minua pyydetään laskemaan kymmenestä alaspäin. Ehdin seitsemään asti ennen kuin pimeys nielaisee minut. 

Yritän aukaista silmät, mutta en onnistu. Yritän liikutella raajojani, mutta en kykene siihenkään. Paniikin hyökyaalto vyöryy ylitseni. Leikkauksessa täytyi mennä jotain vikaan. Olenko koomassa? Minun täytyy rauhoittua, jotta voin keskittyä ympäriltäni kuuluviin ääniin. Ehkä joku kertoo, mikä minua vaivaa. Vedän syvään henkeä… Hetkinen! Minä en pysty hengittämään! Yritän uudelleen. Ei onnistu. Keuhkoni eivät toimi, joten minulla ei taida enää olla paljoa elinaikaa jäljellä. Kerroinko läheisilleni riittävän monta kertaa kuinka äärettömän paljon rakastan heitä? Enpä tainnut, koska en uskonut elämäni päättyvän vielä tänään. En tunne kyyneliä poskillani, vaikka minua itkettää.

Joku raottaa silmäluomeani ja osoittaa silmääni jollain kirkkaalla valolla. Sama tehdään toisen silmän kohdalla. Heleä naisääni toteaa: ”Pupillit laajat ja valojäykät. Tämä potilas on menetetty. Ovatko kaikki samaa mieltä?” Kukaan ei ilmeisesti esitä vastalauseita, koska nainen jatkaa: ”Exitus 17:40”.  

Mitä juuri tapahtui? Todettiinko minut kuolleeksi? Ei se voi olla mahdollista. Minähän olen elossa! Ajatukset sinkoilevat pääni sisällä kuin hulluksi tulleet superpallot. Toivottavasti näen vain pahaa unta… Tämähän on kuin kauhuelokuvasta. Ei mitään tällaista voi oikeasti tapahtua. Eihän? ”Minä voin jäädä siistimään”, toteaa hetki sitten äänessä ollut nainen. 

Minuun sattuu, kun hän ompelee rintani kiinni. Olen kuitenkin niin shokissa, että jätän kivun lähes huomiotta. Sen jälkeen nainen pyyhkii ihoani märällä rätillä. Lopuksi hän silittää poskeani ja kuiskaa: ”Anna anteeksi. En kyllä olisi pystynyt tekemään mitään, koska kroppasi yksinkertaisesti vain petti. Minä kuitenkin johdin leikkausta, joten tunnen oloni jollain tapaa vastuulliseksi tapahtuneesta.” Yritän kaikin voimin saada silmäni aukeamaan tai käteni liikahtamaan, jotta hän huomaisi minun olevan elossa vielä. En kuitenkaan onnistu.

Sänkyni nytkähtää liikkeelle. Minne minua viedään? Ei kai vain… Kyllä ilmeisesti. Hetken päästä nimittäin kuulen oven avautuvan ja ympärilläni tulee todella kylmää. Olen ruumishuoneella. Minut nostetaan kylmälle metallialustalle. Kuulen oven sulkeutuvan ja jään yksin. Tai tuskinpa sittenkään. Täällä on varmasti monia muitakin kaltaisiani. Ruumiita.

Sellainenhan minun täytyy järkevästi ajatellen ilman muuta olla, koska lääkärit kerran niin totesivat. Ei sairaaloiden nykyteknologiaa apunaan käyttävä voi erehtyä luulemaan elävää kuolleeksi. Tässä on nyt siis kaksi vaihtoehtoa. Joko tämä on unta tai sitten… Tai sitten tämä on se, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Sisuksiani alkaa toden teolla kylmätä. Miten kauan olen jumissa ruumiissani? Kunnes se on kokonaan maatunut? Siinähän menee todella pitkään. En edes halua ajatella sitä vaihtoehtoa. Ehkä sielu tai ties mikä elämän henki kuolee vain hitaammin kuin fyysinen keho. Varmaan haihdun kohta tiedottomuuteen. Joo, niin sen täytyy olla.

Tapahtuuko se tiedottomuuteen haihtuminen samalla lailla kuin nukahtaminen? Kannattaahan sitä kokeilla. Yritän nukahtaa. Aikaa kuluu todella paljon. Välillä kuulen oven avautuvan ja sitten sulkeutuvan. Ne tuovat lisää porukkaa kuolleiden jengiin tai hakevat jonkun pois hautajaisiaan juhlimaan. Minä en halua olla läsnä hautajaisissani. En kestäisi läheisteni itkua arkun vierellä. Yritän siis nukahtaa entistä kovemmin. 

Tunnen lämmön ihollani pitkästä aikaa. Haluaisin avata silmäni uuteen päivään, haukotella pitkään ja hartaasti sekä venytellä unen jäljiltä kankeaa kehoani. Se ei tietenkään onnistu. Totuus iskee jälleen tajuntaani. Tuntuu kuin saisin niskaani sangollisen kylmää vettä ja jääpaloja. Olen edelleen kuollut. Ruumis. Kestää jälleen hetken ennen kuin saan repäistyä itseni omasta sisäisestä maailmastani havainnoimaan ympäristöä.

Joku puhuu. Keskityn ääneen ja tajuan sen olevan paras ystäväni. ”Meidän piti Sofian kanssa lähteä maailmanympärysmatkalle ensi vuonna. Oltiin jo suunniteltu, että mennään ainakin Japaniin katsomaan kirsikankukkia, Isolle Valliriutalle sukeltelemaan, Afrikkaan safarille, Amazonin sademetsiin samoilemaan ja tehdään roadtrip halki Yhdysvaltojen. Luvattiin toisillemme, että jossain matkan varrella teemme molemmat elämämme ensimmäisen benji-hypyn. Nyt minä varmaan joudun hyppäämään sinunkin puolestasi, koska et ole enää keskuudessamme. Lepää rauhassa rakas.”

Haluaisin purskahtaa itkuun, halata Ellaa ja kiittää kauniista sanoista. Ruumiit eivät ole ennenkään tehneet niin, joten minäkään en pysty. Ellan puhe oli ilmeisesti viimeinen, koska hetken päästä arkun kansi sulkeutuu kolahtaen ja jään täydelliseen pimeyteen. Sen jälkeen arkku nousee nytkähtäen ilmaan ja minua aletaan kantaa kohti hautaa. Minut lasketaan siihen parimetriseen kuoppaan hiljaa ja varovasti. Arkun saavuttaessa pohjan tömäys kuitenkin tuntuu ikävältä kropassani. 

Kuulen epämääräistä muminaa, josta en saa mitään selvää. Arkun kanteen ropisee samalla multaa. Pappi varmasti lausuu niitä kuuluisia sanojaan: ”Maasta sinä olet tullut ja maaksi olet jälleen tuleva”. Sen jälkeen kuuluu hiljainen tömäys. Hautani päälle laitettiin kai se kupu, joka koristellaan kukilla. Jään yksin pimeyteen. Tyrehdytän paniikin aallon jo aika helposti. Yritän vaipua uudelleen uneen.

Suureksi harmistuksekseni säpsähdän hereille. Arkun päälle ropisee taas multaa. Tällä kertaa määrä ei kuitenkaan ole mikään pieni. Arkun kannen ilmeisesti peityttyä alkaa kuulua vain vaimeita tumpsahdusääniä. Nyt minut ihan oikeasti haudataan. Tällä kertaa en pysty pitämään paniikkia poissa. Se pelon- ja epätoivonsekainen tunne suorastaan jyrää minut alleen. Ympärilläni leijailee hienoinen mullan tuoksu, joka saa minut entistä kauhistuneemmaksi. Entä, jos olen täällä jumissa ikuisuuden?

Yhtäkkiä kehoni alkaa tuntua oudon kevyeltä. Tuntuu kuin leijailisin ylöspäin. Nytkö se tapahtui? Pääsinkö vihdoin pois siitä ruumiista? Ensin ympärilläni on vain valkeaa valoa. Sitten näen valoisan tunnelin ja sen edessä seisovan nuoren valkokaapuisen naisen. Hänellä on hiukan takkuiset mansikanpunaiset hiukset ja vihreät silmät. Nainen huomaa minut ja ilmestyy hetkessä parin metrin päähän minusta. Säpsähdän. 

”Oho. Anteeksi. En tajunnut, että minun olisi pitänyt lähestyä hitaammin. Öööh… Terve. Olen sun saattajasi.” Sisäinen kysymysmerkkini ilmeisesti loistaa ulos asti, koska nainen jatkaa: ”Siis mun olisi pitänyt kiskaista sut pois ruumiistasi heti kuoleman koittaessa, mutta mulle tuli öööh... pari muuttujaa matkaan. Olen siis uusi enkä ole vielä saattanut kuin vain pari ihmistä seuraavaan elämään. Mulle tuli samaan aikaan sun kanssa myös yksi toinen keikka ja mä tavallaan vähän niin kuin… unohdin sut. Anteeksi tuhannesti. Sen täytyi olla aika karmaiseva kokemus?” 

”Jos tarkoitat sitä, että olin ties kuinka kauan oman kuolleen ruumiini vankina niin kyllä. Olin todella peloissani!” vastaan äkäisellä äänensävyllä. ”On se kumma, kun kuolemassakaan ei asiat mene putkeen!” 

”Pahoittelen vielä toiset tuhat kertaa. Hei mä keksin! Yleensä me passitamme ihmiset ja tietysti myös eläimet seuraavaan elämään heidän sielunsuunnitelmiensa mukaan. Ehkä voisin hyvittää tämän sulle antamalla sun itse valita, minne menet. Ei yksi elämä väärässä paikassa voi sotkea kaikkea. Katsotaan… Täällä olisi tarjolla ainakin miljardööriperhe Monacossa sekä kuuluisa malliäiti ja näyttelijäisä Kaliforniassa. Niistä saisit aika pirun hyvät lähtökohdat elämälle. Jos tämä Maa-planeetta kyllästyttää, tarjolla olisi myös elämiä esimerkiksi Vegan, Siriuksen sekä Arcturuksen tähtijärjestelmissä. Jos Linnunratakin vaikuttaa kököltä, voit lähteä kauemmaksi. Sellaisiin galakseihin, joita ei voi nähdä Maasta käsin millään kaukoputkilla. Miltä kuulostaa?”

Prosessoin kuulemaani jonkin aikaa. Kiukku väistyy uteliaisuuden tieltä. ”Mikä se sielunsuunnitelma on? Millaista elämää avaruudessa on? Löytyykö sieltä sivilisaatiota, jonka asukkaat ovat tajunneet sodan, tappamisen ja itsekkyyden typeryyden ajat sitten ja ovat käyttäneet vihaamiseen kuluvan ajan mieluummin kaiken siistin teknologian rakentamiseen?”

”Kuljet kohta Unohduksen verhon läpi, joten mun on täysin turhaa selittää sulle kaikkea. Tuollaisia kuvailemiasi sivilisaatioita on monia. Sinnekö haluat lähteä? Suosittelen Galyksen tähtijärjestelmään kuuluvaa Serat-planeettaa. Sen asukkaat pystyvät matkaamaan ympäri avaruutta yli miljardi kertaa valoa nopeammilla aluksillaan. He ovat oppineet valjastamaan kotigalaksinsa pyörimisenergian käyttöönsä ja elävät tasapainossa planeettansa luonnon kanssa, joten heillä ei ole mitään ympäristöongelmia.”

Serat kuulostaa paratiisilta. Sinne siis! Ennen kuin ehdin sanoa mitään ääneen, mieleeni tulee maailmanympärysmatka Ellan kanssa. Tekeekö hän sen nyt yksin vai ei ollenkaan? Kaikki muutkin läheiseni kaipaavat minua äärettömän paljon. Elämäni loppui liian varhain. Maailmanympärysmatkan lisäksi minulta jäi monia muitakin asioita tekemättä. En ikinä ollut rakastunut keneenkään, en juossut maratonia, en ollut mukana hyväntekeväisyydessä ja mikä kurjinta en löytänyt elämäntehtävääni. En epäröi hetkeäkään. ”Voinko palata takaisin edelliseen elämääni?”

Nainen miettii hetken. ”Kyllä mä pystyn sen sulle järjestämään, jos todella tahdot. Mulle varmaan ollaan vihaisia menneisyyteen kajoamisesta, mutta sillä ei ole niin väliä. Oletko varma?” Nyökkään. ”Selvä. Kulje tunnelin läpi. Haluamasi on sen takana.”

Lähden kävelemään kohti tunnelia hymyillen. Olen luultavasti ihan kaheli, koska haluan takaisin siihen kaaokseen, jota Maassa kutsutaan elämäksi. No, ainakin olen onnellinen kaheli. Tunnelin läpi kulkiessani kaikki muistot kuolemani jälkeisistä tapahtumista alkavat pikkuhiljaa haihtua pois.

Avaan silmäni. Vuoteeni ylle on kumartunut hymyilevä nainen, joka sanoo heleällä äänellä: ”Hei! Olen leikkauksesi suorittanut kirurgi. Siinä tuli vähän komplikaatioita, mutta kaikki meni lopulta hyvin.” Kirurgin kasvot vaihtuvat pian toisiin. Ella! Suupieleni kohoavat ylöspäin. Olen elossa ja terve! Ensi vuonna lähden parhaan ystäväni kanssa kiertämään maailmaa. Se lupaamani benji-hyppy kammottaa jo etukäteen, mutta hyvällä tavalla.

Likimain puoli tuntia elämästäni

Jouduin juoksemaan bussille. Sade hakkasi naamaa ja yritti parhaansa mukaan pilata hienon meikkini. Tai en nyt tiedä voiko sitä niin hienoksi sanoa. Halpaa kulmakynää kulmien kaunistamiseen ja tietysti peitepuikkoa liiasta epäterveellisen ruuan mättämisestä tai joistain hirviöhormoneista aiheutuneiden näppylöiden peitoksi. Toisaalta kauneus on katsojan silmissä (hyi mikä klisee), joten ilman muuta meikkini voi olla suorastaan upea... Ehdin kuitenkin bussiin aivan hyvin, joten en saavuttanut sillä päättömällä ryntäilyllä yhtään mitään. 

Sade loppui melkein heti, kun pääsin bussiin. Tyypillistä. Ikkunoihin kuitenkin jäi sadevesinorot, jotka näyttävät oikeastaan aika taiteellisilta noissa yllä olevissa kuvissa. Ne ovat synkän sään kera omiaan kuvaamaan melankolista suomalaismieltä. Hetkinen! Mikä ihme kliseekivääri musta on tullut? Ei kaikkien suomalaisten mielenmaisema ole melankolinen, vaikka sää antaisikin siihen usein oivat puitteet. Ärsyttäviä nuo tuollaiset stereotypiat. Sitä paitsi sade on pohjimmiltaan iloinen asia, koska se ravitsee luontoa. Kohta mun pitää jo jäädä pois. Menipä tämäkin matka taas nopeasti. En edes ehtinyt kuunnella musiikkia, koska kirjoitin tätä ja räpsin kuvia. 

Joku kovaonninen kastemato on ryöminyt keskelle tietä. Nostan sen ylös ja autan tien vierellä olevaan metsikköön. Mielestäni edes tuo tikapuuhermoston omaava nivelmatoihin kuuluva otus ei ansaitse tulla tallotuksi tai yliajetuksi.

Sadevesilammikkoon on muodostunut kuva kukkapuska kädessä kulkevasta ukkelista ja koiran vartalolla varustetusta lyhyehköhiuksisesta naishenkilöstä. Mitäköhän heillä on siinä meneillään?

Tuon oikeanpuolimmaisen puun oksalla istuu varis. Sitä on varmasti aika hankalaa huomata tuosta kuvasta, mutta siellä se silti on. Näkymien täytyy olla aika huikeat tuolta ylhäältä käsin. Olisinpa lintu. Lentämisestä aiheutuva keveyden- ja vapaudentunne olisi varmaan aivan huumaavan ihana. Toisaalta lintuna täytyisi värjötellä ulkona säässä kuin säässä. Ei voisi ikinä vetäytyä sisätiloihin, kääriytyä pehmoiseen vilttiin ja lukea hyvää kirjaa tuoksukynttilöiden palaessa. Ehkä siis jatkan elämääni omana itsenäni.

Uusi alku

Eksyin tänne blogiin taas kuukausien tauon jälkeen. Mulle on tapahtunut hirveästi kaikenlaista, minkä ansiosta olen muuttunut aika paljon. Katsoin edellisiä postauksiani, jotka näyttäytyivät mulle nyt sieluttomina, teennäisinä ja olevinaan lukijaystävällisinä söherryksinä. Päätin hankkiutua niistä kaikista eroon ja aloittaa alusta. Uusi tyylini tulee olemaan ajatustenvirtamaisempi ja spontaanimpi. En enää yritä väkisin miettiä jotain suurta ja hienoa aihetta. En myöskään suunnittele postauksia niin tarkkaan ja oikolue niitä moneen kertaan. Raapustelen (tai todellisuudessa naputtelen) mitä mieleen milloinkin tulee. Ihan sama kiinnostaako ketään edes lukea mun pölinöitä. Pyrin tästä lähtien nimittäin kirjoittamaan lähinnä vain itseäni varten. Jos joku saa postauksistani jotain iloa elämäänsä, se on vain iso plussa.